Irti syömishäiriöstä lopullisesti

Kiitos mielettömästi kaikille, jotka lukivat tarinan syömishäiriöstäni. Kiitos myös ihanista kommenteista ja hyvistä kysymyksistä, joita sain aiheeseen liittyen. Mulle tuli aivan mahtava fiilis kun näin, kuinka paljon ihmiset vielä oikeasti jaksavat sittenkin välittää ja viitsivät lukea ja jakaa postauksen mulle tärkeästä aiheesta. Ehkä tää maailma ei ookkaan (ainakaan) vielä niin itsekeskeinen kun annetaan ymmärtää?

Miksi mä sitten aina palasin entiseen oravanpyörään ja jouduin takasin sairaalaan?
Mulle tuli tossa sen viime syömishäiriöpostauksen jälkeen tämmönen kysymys ja ajattelin, että tästä vois kyllä oikeastaan tehdä ihan kokonaisen postauksen, jossa selviää vastaus tuohon. Yhtä ja ainoaa syytähän tähän ei varmastikkaan ole. Niinkuin monessa muussakin asiassa, tässäkin on monta muuttuvaa tekijää, jotka yhdessä aiheuttivat lumipalloreaktion.

 Ajattelin, monesti kun pääsin sairaalasta, että nyt mä olen terve. Enää en joudu sairalaan. Silti kuitenkin en suostunut muuttumaan tai hyväksymään muutoksia, joita todellinen parantuminen edellyttäisi. Ehkä mä en sittenkään ollut terve, halusin vain kovasti uskoa niin.

Syömishäiriö on täydellistä itsepetosta. Itselleen uskottelee niin paljon suoraan sanottuna paskaa, että sitä oikeasti uskoo ja saa muutkin uskomaan. Kunnes kaunis päivä huomaakin olevansa taas pohjalla, nenämahaletku naamalla ja tippaletku kädessä. Mites siinä niin kävi?

Muutos. Se täytyy vain jossain vaiheessa hyväksyä. Se, että kroppasi ei voi olla kuin pikkutytön, se, että et voi lapsellisesti kulkea koko elämää desimitta kädessä, mittailla millintarkasti ruokiasi ja saada sairasta mielihyvää siitä kun mitta ei olekkaan ihan täysi. Onnistuit taas huijaamaan. Niin ketä? Et äitiä, et siskoa, et hoitajia. Taas itseäsi. Surullista, mutta totta.

Minulla itsellä meni kauan oppia hyväksymään, se että kroppani muuttuu ja niin sen kuuluukin. Se, että syömishäiriöstä irtipäästäminen tarkoittaa muutosta. Todellisia muutoksia minussa itsessä. Kauan aikaa vielä sairaalasta pääsynkin jälkeen yritin pitää painoni kokoajan samassa, enkä hirveästi sallinut yllättäviä muutoksia päivissäni. Nyt on kulunut yli vuosi siitä kun viimmeisen kerran pääsin pois sairaalasta. Ja vasta nyt olen jollaintavalla oppinut hyväksymään ne muutokset ja antanut kroppani muuttua. Vasta nyt olen tajunnut, että elämää kannattaakin elää ilman jatkuvaa kontrollia ja pikkuasioista nipottamista.

 Ennen olen aina ajatellut, että jokaisen syömishäiriöisen avain on saada se oma tahto parantua ja siinä se. Okei, se on totta, mutta se ei yksin riitä. Kun on saanut tahdon parantua ja olla vajoamatta enää uudestaan, täytyy oppia hyväksymään ja näkemään positiivisena ne muutokset elämäntavoissa, kropassa ja siinä kontrollissa. Se onkin ehkä sitten se vaikein ja aikaavievin osuus. Tähän mua on ainakin auttanut ulkopuolelta tärkeiltä ihmisiltä tulleet kehut ja se, että he näkevät positiivisena ne muutokset tai ylipäätään huomaavat muutokset ulkonäössäni ja käyttäytymismalleissani. Uskovat tervehtymiseeni. Etenkin nyt syömishäiriön jälkeen alkanut parisuhde on helpottanut kaikkea huomattavsti ja saanut minua näkemään itseni vähän positiivisemmin. Onhan muutoksia edelleen vaikea hyväksyä ja liian usein murehdin kroppaani. Päällimmäisinpuolin kuitenkin nykyään saan näyttää vahvalta naiselta ja olen ylpeä siitä.

Kaikille niille, jotka nyt kamppailevat anoreksian, bulimian, ortoreksian tai minkä tahansa syömishäiriön kourissa toivon, että näistä mun parista postauksesta saisi edes vähän voimaa siihen helvettiin ja tahtoa sekä ymmärrystä siihen, että kropan kuuluu muuttua ja se on hyvä. Ja muille lukijoille ymmärrystä kaikkia syömishäiriöisiä kohtaan. Ne joiden läheisellä on tai on ollut syömishäiriö varmasti tietävät, että elämä syömishäiriöisen kanssa on raskasta ja oikeastaan miltei samanlaista helvettiä kuin syömishäiriöisellä itsellään. Olo voi olla hyvinkin avuton, tutntuu ettei voi mitenkään auttaa kun syömishäiriöinen sulkee sinut ulos hänen ja häiriönsä kuplasta.

 Elämä on yhtä muutosta, ei voi pysyä paikallaan tai ikuisesti siinä samassa oravanpyörässä ja uskotella itselleen, että huomenna yritän. Kun oppii hyväksymään ja antaa itselleen luvan muuttua on taas yksi taakka pois painamasta mieltä. Taas yksi ovi auki löytämään terveempää ja onnellista itseään. Tämä vinkki toimii kaikille, ei vain syömishäiriöisille. Uskallettaan antaa elämän mennä eteenpäin ja meidän sen mukana, riippumatta siitä minkälaisia muutoksia se tuo. Kuten omasta kokemuksesta voin sanoa, muutosten hyväksyminen tässä tilanteessa vie aikaa, mutta ne voi oppia hyväksymään. Ollaan yhdessä vahvoja naisia tai miehiä ja mikä tärkeintä, näytetään niiltä!

Ja loppuun vielä, että kysymysksiä ja postausehdotuksia siis mielelläni otan lisää vastaan. Jos kysymyskiä oikeen paljon tulee, niin voisin tehdä ihan kysymys-vastaus postauksenkin. Kysymykset saa siis liityä ihan mihin tahansa esim. just tähän syömishäiriöön, treeniin, mun vapaa-aikaan, opiskeluun, urheiluun tai ihan mihin vaan. Kysymkset tietysti käsittelen anonyymisti ja niitä voi anonyymisti, tonne tekstin kommenteihinkin heittää. Tai sit, vaikka mun snäppiin @sagwade tai mulle instagramissa (löytyy samalla nimellä). Mut löytää myös facebookista kun hakee ihan mun omalla nimellä Saga Serafia Yli-Hannuksela eli sinne kysymksiä tai postausehdotuksia, joista haluaisitte mun kirjoittavan voi yksityisviestillä laittaa.
Kiitos jo etukäteen!



💗Saga

<a href="https://www.bloglovin.com/blog/18882907/?claim=atpswcp7jkg">Follow my blog with Bloglovin</a>

Kommentit

  1. Kiitos Saga näistä kirjoituksista, tästä ja edellisestä! Rehellisyytesi ja avoimuutesi antaa uutta perspektiiviä ymmärtää syömishäiriöistä kärsiviä ja ennen muuta ne antavat toivoa! Olet itse upea esimerkki vahvasta nuoresta naisesta, jollaiseksi toivon omankin tyttäreni vielä kasvavan.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit